Blessing

Arkipäivien vähyys pääsi yllättämään. Olin elänyt ajatellen että nuo hautajaiset tai tuo avioliittoon siunaaminen on vasta joulun jälkeen. Yhtäkkiä havahduin siihen, että en kuitenkaan käy näitä toimituskeskusteluja joulupäivänä tai tapaninpäivänä, joten nyt pitää olla asialla.

Päivän viimeinen työtehtävä oli australialais-suomalaisen avioparin kohtaaminen. Heidän avioliittonsa siunataan ennen vuodenvaihdetta. Aamupäivän kiireessä en ehtinyt löytää netistä avioliiton siunaamisen kaavaa englanniksi, mutta löysin sen äsken nimellä Consecration of a civil marriage. Kohtaaminen parin kanssa oli miellyttävä. Laskimme leikkiä 30-vuotisesta sodasta, sillä sulhasen mielestä oli vähän huvittavaa, että Suomessa vihille mennään marssin tahdissa kuin sotaan konsanaan. Kerroin että itse olen ollut naimisissa 31 vuotta, joten sota on ohi ja parhaat vuodet jäljellä. En kylläkään usko että tuo aviopari juuri sotii. Heidän rakkautensa on varmasti teonsanoja.

Totesin, että Lutherin aikana vihkiminen oli yhteiskunnallinen toimi ja sen jälkeen tultiin kirkkoon saamaan avioliitolle siunaus. Näin on nytkin monessa maassa. Huomasin, että tämä kiinnosti tuoretta aviovaimoa. Mietin, ehkä asuminen vieraassa maassa myös entisestään vahvistaa kristillistä identiteettiä. 

Maailma on sillä tavalla pienentynyt, että monet isovanhemmat joutuvat ikävöimään kaukana asuvia lapsiaan ja lastenlapsiaan ja päinvastoin. Toisaalta on onneksi olemassa mahdollisuus edullisiin näköpuheluihin. 

Lopussa jouduin pyytelemään anteeksi sitä että haukottelin kirkon penkissä. Kotimatkalla syykin selvisi: Nenä meni tukkoon eli flunssaa pukkaa. Haistoin silti ulkoeteisessä mäntysuovan tuoksun ja huomasin että myös tuvan matot oli käytetty ulkona. Talo oli pimeä ja pakettiauto poissa. 

Ajattelin Irja Hiironniemen runoa:

Tulen työstä kotiin ja luen:
"Matot pudisteltu.
Raput lakaistu.
Lattiat imuroitu.
Suukko sinulle. Hymy!"

Minulle kepeä jalka
ja onnimieli.
Sinulle minä syliin
kun tulet.

Nostin jalat kepeästi rahille ja nukahdin nojatuoliin.