Yllätysvieras

Vaasan siunauskappeli on karu, funktionalistinen. Ison salin alttariseinä on ikkunaa, ja luonnon vuodenaikojen vaihtelu puhuttelee aina. Joskus jänis loikkii nurmikolla, joskus kurkiaura lentää etelään. Tänään hämmästyin iltapäivän hautauksessa, kun arkku ja koko läsnäoleva väki heijastui  ikkunasta kuin toisessa todellisuudessa ja keskellämme kohosi vaikuttavana ulkona oleva risti. Ristin suojissa on turvallista elää ja kuolla. Ehkä en ole koskaan siunannut pimeässä lumettomassa talvessa niin iltamyöhään, tai ehkä en ollut vain kokenut sitä niin voimakkaana. 

Sain syödäkseni eilisenkin edestä. Molemmissa päivän hautajaisissa oli ruokailu. Hautaan siunatut olivat iäkkäitä ja olivat eläessään olleet hyvin vieraanvaraisia ihmisiä. Siksikin yhteinen ruokailu sopi hyvin heidän muistolleen. Tuo on hyvä esimerkki meille, nähdä vaivaa lähimmäisen vuoksi, kutsua pöytään.

Viime sunnuntain epistola oli Ilmestyskirjan kolmannesta luvusta, kirjeestä laodikealaisille. Jeesus sanoo: Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän. Toivonpa, että suurta juhlaa odotellessa voisin arkipöydässäkin tuntea Vapahtajan läsnäolon ja puhella hänen kanssaan. Joskus hän lähestyy toisen ihmisen hahmossa.