Itsekehu

Sain tänään aloitettua yhden työn, joka on painanut mieltä pitkin syksyä. Vieläpä niin että sain lyhyessä ajassa enemmän valmista kuin olin olettanut. Ja kun pääsee alkuun, jo loppukin häämöttää. Vilpittömän ilon vallassa hihkuin työkaverille, että Voi että, kyllä mä oon nyt itteheni tyytyvääneen. Hän kapsahti spontaanisti kaulaan ja sanoi että Onneksi olkoon, tosi ihana kuulla ja varsinkin kun tuollaista niin harvoin kuulee. Hauska ja ihana kohtaus!

Mikä siinä onkin, että itsensä kiittäminen on harvinaista? Varmaan lapsena aina kehotettiin pysymään vaatimattomana ja nöyränä. Olen sitä ikäpolvea, jonka vanhemmat olivat sitä mieltä, ettei lapsia pidä liikoja kiitellä, etteivät vain ylpisty. Ja kasvatus on kantanut hedelmää. Tulee helposti tuijotettua enemmän tekemättömiä kuin tehtyjä töitä. Tulee harmiteltua enemmän virheitä kuin iloittua onnistumisista. 

Ei toisen itsekehua myöskään ole niin helppo kuunnella. Ehkä se haisee? Jos joku trossaa omilla tekemisillään, tulee mieleen että onkohan tuolla niin huono itsetunto tai eiköhän häntä kukaan muu ole huomannut kiittää pitkään aikaan. 

Kristillinen perusvire on tekojen suhteen iloton: Olemme ansiottomia palvelijoita, olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään. Voisiko sen kääntää niin, että täydellisen Jumalan edessä tekomme jäävät aina vajavaisiksi, mutta ihmisinä saamme kuitenkin myös iloita siitä mitä osaamme ja olemme? Onhan sekin Jumalan hyvää lahjaa.

- Hyvinhän tämä meni, selvisin, jaksoin, osasin. Jos pystyn antamaan kiitosta itselleni (vaikkapa ääneti) ja ottamaan sitä toisiltakin vastaan silloin kun kohdalle sattuu, pystyn näkemään myös toisessa hyvää, iloitsemaan hänen onnistumisestaan ja kannustamaan oikealla hetkellä. Näin saamme yhdessä enemmän aikaan kuin yksinäiset yhteenlaskettuna.