Mietin eräänä aamuna töihin ajaessa, että ihmeen vähän olen unohdellut kenkiä tai mitään muutakaan. Kerran oli jalassa ihan samantuntuiset ja aika samannäköisetkin suomalaiset jalkineet, joissa kuitenkin oli toisessa kapea, ja toisessa leveä korko. Reippaasti polvistuin kappelilla ja väläytin kannat yleisölle eikä kukaan purskahtanut ainakaan ääneen nauramaan. Joskus kengät ovat jääneet siunauskappelille mutta lopulta harvemmin kotiin.
No, Huutoniemen kirkon huumorintajuiset vahtimestarit ovat kyllä tottuneet siihen, että jätän yleensä juuri tuohon kirkkoon käsikirjani, virsikirjani tms. Löydän ne sitten aina postilokerostani, johon he ystävällisesti toimittavat jäämistöäni. Joka tapauksessa annoin itselleni tunnustusta siitä, että olen ihmeen hyvämuistinen ihminen, joka huolehtii lähes mallikelpoisesti tavaroistaan.
Kuinka ollakaan juuri tuona päivänä kenkäpussi jäi ruokalan naulaan ja jouduin siunaamaan vainajan talvikengissäni. Yritin laittaa tavallista pidemmän alban päälle ja ajattelin, että pitipä sattua, kun siunattava oli ollut nuorempana kenkämyyjänä juuri siinä kenkäkaupassa, mistä kauneimmat juhlakenkäni on ostettu.
Minulla on joskus kyky aavistaa tulevaa, ja niinpä arvasin, että kun tämä päivä on muuten niin helppo, niin varmaan siihen mahtuu joitain kommelluksia.
Aamupäivällä soitin syntymäpäiväsankarille. Hän oli hyvin nuorekas ja puhelias. Kysyin voinko tulla onnittelukäynnille ja vakuutin, että tarjoilun puute ei haittaa mitään, päin vastoin. Hän sanoi olevansa pukeissa ja lukevansa lehtiä. Kyllä tänne voi tulla. Kysyin miten pääsen alaovesta, jolloin hän ei ollut enää varma, onko siinä numerolukko, kun ei ole tullut pitkään aikaan käytyä ulkona.
Lupasin soittaa kun olen sovittuna aikana alaovella jos se ei aukene minulle. En sitten ollut kovin yllättynyt kun seisoin ulko-ovella numerolukon edessä eikä kukaan enää vastannut puhelimeen. Joskus tulee joku kulkija, jonka avulla pantakarhu pääsee livahtamaan ovesta, mutta nyt ei tullut sellaistakaan. Menin siis toimistolle postittamaan juhlakalulle kauniin joululehden, koska hän oli lehtiä lukevainen, ja hoidin samalla jonkun muunkin asian.
Sitten lähdin Vaasan kirkkoon kasteelle. Ajattelin että joskus on vaihteeksi mukava kastaa lapsi seurakunnan tiloissa. Ei tarvitse kantaa mukanaan papinalbaa eikä virsikirjoja. Nytkin vahtimestari oli laittanut kaiken valmiiksi. Mutta ovella huomasin, että kengät jäivät autoon Koulukadulle. Ja sakastissa huomasin että aamulla huolellisesti kirjoittamiiini kaste- ja kummitodistuksiin oli tullut lapsen nimi väärin. Olin tullut ajatelleeksi sitä nimeä, joka meidän kuopuksella oli merkittynä sairaalan papereihin. Kirjoitin uudet todistukset, ja koska kasteväki ei ollut vielä saapunut, lähdin hakemaan kenkiä. Ajattelin että ilma on raikas ja se on hyvää hyötyliikuntaa.
Kun kopsuttelin takaisin sakastiin, en ollut yhtään yllättynyt, kun kollega soitti että onko sinulta kasteväki hukassa. Olivat menneet eri kirkkoon, ja siellä oli juuri päättynyt hautajaiset. Suntio ehtisi kuitenkin laittaa sielläkin kastepöydän valmiiksi, joten päätimme, että helpompi on liikutella pappia kuin kasteväkeä.
En häkeltynyt, vaan muistin ottaa mukaan sekä kastetodistukset että kengät ja painelin jälleen autolleni. Loppupäivä sujui kommelluksitta. Ajattelin että oikeastaan ihme, ettei tällaista kirkonvaraussekaannusta ole aiemmin sattunut. Virhe ei ollut minun mutta silti hyvin ymmärrettävä. Esimerkiksi käsite meidän kirkko tarkoittaa eri ihmisille eri asiaa.
Olin iloinen, että suntioilta löytyi joustoa. Toinen teki vähän turhaa työtä ja toinen ylimääräistä. Heillä oli kenkinä jaloissaan alttius rauhan evankeliumille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti