Perunamuusia ja lihapullia

Aina kun teen perunamuusia muistan erään hyvin syvästi rakastuneen ja pienestä asiasta iloitsevan nuoren naisen. En tietenkään muista hänen nimeään. Opiskelin teologiaa 2000-luvun taitteessa ja tutustuin häneen Luther-luennoilla. Kerran hän oli aivan innoissaan, kun oli tulevalta anopiltaan oppinut, että perunamuusin valmistamiseen ei tarvita sähkövatkainta. Hän kertoi: Meillä kotona on perunamuusi tehty aina sähkövatkaimella ja se on niin suuritöisen oloista, että se on ollut vain pyhäruokaa. Mutta nyt olen oppinut, että riittää kun on sellainen reikäinen perunamuusin valmistustyökalu (ks. kuva). Sillä saa kuohkean muusin. Voin tehdä poikaystävälleni perunamuusia usein. Perunamuusi on hyvää. 

Joka kerta perunamuusin valmistus muistuttaa minua hänen ihanasta rakkaudestaan. Lutherkin sen tiesi, että rakastunut ihminen haluaa aivan itsestään tehdä mieliksi rakastetulleen. Ajattelen vieläköhän tuon naisen perunamuusi on täynnä rakkautta ja ihailua. Onko hän vielä rakastunut samaan mieheen?  Onko mies osannut arvostaa hänen hyvyyttään? Ovatko he onnellisia?  Olisipa niin.

Jouko tekee meillä kotona ruokaa useammin kuin minä. Mutta tänään tein perunamuusia ja lihapullia. Ja voitteko kuvitella: Ensimmäistä kertaa elämässäni käytin moiseen sähkövatkainta. Meillä kun on kotonani ollut tuollainen perunatömppä aivan lapsuudestani saakka, mutta nyt se oli rikki! Hämärästi muistin että puinenkin tömppä käy, muusasin sillä ja kuohkeutin sitten taikinakoukuilla. Ihan hyvää siitä tuli ja vähän jäi huomiseksikin. Teki mieli syödä äsken loput lihapullat, mutta sitten ajattelin, että rakastanhan minäkin. On sitten rakastetulleni huomiseksi valmis ruoka, kun tulee metsästä.